Alla kuvataan 800-luvun skandinaavien maailmankuvaa ja yhteisön tapoja. Kuvaus on kirjoitettu Helkayöt-liveroolipeliä varten ja painottaa sille olennaisia asioita, paikoin suoraviivaistaen.
Maantiede ja kansat
Pelin tapahtumapaikka on Eyinhelgan saari (nykyinen Fehmarn). Pelin hahmot ovat valtaosin daaneja, jotka asuttavat nykyistä Tanskaa ja sen lähialueita. He jakavat pitkälti saman kielen ja kulttuurin kuin nykyiset Ruotsin eteläosien göötalaiset, keskisen Ruotsin svealaiset ja Norjan alueen heimot. Suurta osaa pohjoisesta asuttavat taikakeinoistaan tunnetut finnit. Heillä on oma kielensä ja omat jumalansa, mutta kulttuurinvaihto on tiivistä.
Kartta Skandinavian heimoista vuonna 800
800-luvulla heimot alkavat yhdistyä laajemmiksi kuningaskunniksi, mutta vuonna 815 kullakin on omat jaarlinsa. Valta on paikallista ja perustuu sukulaisuuteen ja liittolaissuhteisiin. Pelin tapahtuma-aikaan daanien kuninkaana esiintyt Harald Klak, joka on halunnut laajentaa valtaansa Jyllannin niemimaalta saarille. Seitsemän vuotta sitten silloinen daanikuningas tuhosi läheisen Rericin ja pakkomuutti sen väestön Hedebyhyn. Hahmot pelkäävät saman kohtalon odottavan heidänkin kyliään ja maitaan.
Rannikolla etelässä ja idässä asuu slaaviheimoja, olennaisimpana wagrit, jotka katsovat daanien tunkeutuvan heidän mailleen. Omia jumaliaan palvovat wagrit muodostavat pelin hahmoille keskeisen toiseuden ja eksistentiaalisen uhan. Välillä wagrit ovat myös liittoutuneet frankkien kanssa.
Lännessä on kristittyjen anglien saari (“Angla land”, Englanti), etelässä frankkien valtakunta, jota pelätty keisari Kaarle Suuri mielellään laajentaisi Itämerelle. Tarinat kertovat myös kreikkalaisten keisarista ja hänen suuresta kaupungistaan Miklagårdista (Konstantinopoli) kauempana idässä ja etelässä. Sinne pääsee Gardarikin (nyky-Venäjä ja -Ukraina) jokia pitkin. Sen takana on silkin kotimaa Särklanti (muslimien maat).
Kartta Luoteis-Euroopan kauppapaikoista
Kartta Idäntiestä eli reitistä kreikkalaisten maille
Vuonna 815 skandinaavit eivät ole vielä asuttaneet Islantia tai valloittaneet osia Englannista ja Normandiasta. Viikingit, kuten näitä skandinaaveja kutsuttiin, olivat vuodesta 793 ryöstelleet luostareita ja muita rannikkokohteita Englannissa ja Frankkien valtakunnassa. Valloitukset ja ryöstöt kiihtyivät vasta Kaarle Suuren kuoleman (814) jälkeen. Pelin tapahtuma-aikaan viikinkiaika – sellaisena kuin se parhaiten tunnetaan – on vasta aluillaan. Daanit ovat oivaltamassa, kuinka valtava määrä suojattomia rikkauksia onkaan heidän nopeiden laivojensa ja terävien miekkojensa ulottuvilla.
Olennaista pelin kannalta:
Pelihahmoista valtaosa (muut kuin ynglingit) on daaneja. On silti parempi käyttää klaanien nimiä (alfheimiläiset, lollantilaiset jne.). Hahmot eivät halua daanien kuninkaan tulevan heitä määräilemään ja verottamaan.
Nämä daaniklaanit ovat vaurastuneet sekä käymällä kauppaa wagrien kanssa että heitä verottamalla. Rannikolla on klaanien hallitsemia kyliä, joiden asukkaista osa on wagreja, ja sisämaassa alueita, joilta kukin klaani kerää verot. Tämän on mahdollistanut se, että klaanit ovat pystyneet sopimaan keskinäiset riitansa Eyinhelgan völvan johdolla. Samalla se on tehnyt Eyinhelgasta tärkeän kauppapaikan idästä ja pohjoisesta tuleville laivoille.
Lähin iso kauppapaikka on Hedeby. Uskalias pääsee laivalla kaikkialle. Frankit ja wagrit ovat uhka olemassaololle.
Tavat, orjien asema ja oikeus
Yksilö on ennen muuta sukunsa jäsen ja avioliitto nimenomaan sukujen liitto. Esimerkiksi morsiusrahoja maksettiin yleensä koko suvun voimin – harvalla nuorella miehellä olisi muuten ollut varaa mennä naimisiin. Lain ja tapojen rikkomuksissa syypää on koko tekijän suku ja vahinkoa kärsii koko uhrin suku. Mainetekojen tekijä kartuttaa sukunsa kunniaa ja pystyy toisaalta ratsastamaan sillä.
Miehillä voi olla useita vaimoja, mutta ei toisinpäin. Varsinaisten vaimo on eri asia, kuin jalkavaimo, joka voidaan myös ryöstää tai hankkia ilman sukujen siunausta. Avioerot ovat mahdollisia. Saagoissa ero saatetaan ottaa hyvinkin äkisti ja kevyesti. Perusteina esiintyvät väkivaltaisuus puolisoa kohtaan, pilkkarunojen tekeminen puolisosta, pettäminen, impotenssi/hedelmättömyys tai vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutuminen. Itse prosessi saattoi kuitenkin olla mutkikas, koska omaisuus piti jakaa, ja osapuolet saattoivat yrittää suojata sitä lahjoittamalla sitä ennakoivasti omille sukulaisilleen.
Miehillä ja naisilla on omat roolinsa ja elämänalueensa: karkeasti ajatellen naiselle kuuluvat talon sisäiset ja miehelle sen ulkopuoliset asiat. Islantilaiset Grågás-lait 900-1200 -luvuilta toteavat:
Jos nainen pukeutuu miehen vaatteisiin tai leikkaa tukkansa tai hänellä on tapana käydä aseissa on se karkoituksen syy. Se on aihe syytteeseen ja siitä on viiden talonpojan todistettava käräjillä. Syytteen voi nostaa kuka tahtoo. Samoin on miesten kanssa, jos he naisten vaatteisiin pukeutuvat.
Pelin kontekstissa 800-luvulla asia ei ole näin suoraviivainen, mutta sosiaalisia rooleja rikkovat henkilöt ottavat riskin. Riippuu heidän asemastaan ja persoonastaan, pystyvätkö he uhmaamaan vallitsevaa järjestystä, vai onko siitä seuraava häpeäleima liikaa. Yleisesti pätee sääntö, että mitä merkittävämpi asema, sitä enemmän on liikkumavaraa.
Miesten välistä homoseksuaalisuutta kohtaan asenteet ovat ankarat. Ytimessä näyttää olleen ajatus, että seksuaalisesti alistuvat mies alistuu myös muissa suhteissa. Siksi jo vihjaukset passiivisesta homoseksuaalisuudesta ovat hyvin konkreettinen uhka miehen maineelle ja voivat johtaa veritekoihin kunnian säilyttämiseksi. Laeissa on erikseen määriteltyjä rangaistuksia tällaisista kunnianloukkauksista. Naisten homoseksuaalisuuteen ei ole viittauksia, mutta on vaikea kuvitella, että asenteet olisivat olleet erityisen myönteisiä.
Sukupuoliroolijakoa sovelletaan etupäässä vapaisiin ihmisiin. Merkittävä osa yhteisöjen jäsenistä on orjia, joiden työtä on maanmuokkaus, eläintenhoito, valtavien purjeiden kutominen ja muut omistajia vaurastuttavat toimet. Todennäköisesti jokaisella tilalla on orja tai pari. Kaukaa tuodut orjat ovat viikinkiretkien keskeinen saalis ja kauppatavara, mutta orjuuteen voi joutua myös velkaantunut tai rikoksen tehnyt, jolloin siitä saattoi harvinaisissa tapauksissa vapautua määräajan jälkeen. Orjuudesta irrottautuminen on vaikeaa, koska orjien tavarat, lapset, keho ja elämä kuuluvat heidän omistajilleen. Orjat eivät myöskään ole keskenään samanarvoisia: brytin asemaan päässyt orja on tilanhoitaja ja muiden orjien esimies, kun taas talliorjat nukkuvat eläinten joukossa.
Oman orjansa voi tappaa seurauksetta, mutta toisen omistaman orjan tappaminen on omaisuusrikos, josta voi seurata korvausvaade. Ibn Fadlanin kuuluisassa kuvauksessa viikinkipäällikön hautajaisista orjatyttö surmataan osana riittejä:
“Kun siis edellä mainitsemani mies oli kuollut, hänen orjattariltaan kysyttiin. “Kuka tahtoo kuolla hänen kanssaan?” Eräs heistä vastasi: ‘Minä.’ Silloin kaksi muuta orjatarta sai tehtäväkseen vartioida häntä ja seurata häntä kaikkialle, minne hän menikin. He pesivät jopa hänen jalkansa omin käsin.”
Adam Bremeniläisen Uppsalan temppelin kuvauksessa mainitaan yhdeksän miesuhrin roikkuvan pyhän lehdon puissa. Nämä tuskin olivat vapaita miehiä.
Vapaiden miesten ja naisten kohdalla lait erottelivat toisistaan murhan ja tapon. Jos surma tehtiin salavihkaisesti, taikakeinoin tai muulla kunniattomalla tavalla, kyse oli murhasta, ja rangaistuksena kuolema. Jos kyse oli julkisesti tehdystä taposta, se voitiin sovitella maksamalla verirahoja kuolleen sukulaisille. Saagoissa surmateon tehnyt käykin usein kuuluttamassa tapon ja näin välttää murhasyytteet.
Sukukeskeisesä kunniakulttuurissa on uhkana, että loukkaukset johtavat kiihtyvään veritekojen kierteeseen, johon sukulais- ja veriveliverkostot imeytyvät mukaan. Surmateon jälkeen kuka tahansa surmaajan suvusta saattaa joutua koston uhriksi, kuten mm. Poltetun Njállin saagassa. Näitä tuhoisia kierteitä pyrittiin sovittelun ja verirahojen avulla katkomaan.
Verirahan suuruuden määrittävät osapuolten nimeämät edustajat. Surmatun ja sukulaisten asema vaikuttaa summaan huomattavasti. Poltetun Njállin saagassa lähiomaisille maksettu veriraha vapaan miehen surmasta oli 200 hopeapalaa; varakkaalle talolliselle mahdollinen, mutta ei mikään pieni summa.
Myöhemmissä islantilaislaeissa ja niitä heijastelevissa saagoissa on paljon kuvauksia siitä, kuinka sovittelun epäonnistuessa surmatyön tekijä tuomitaan käräjillä lainsuojattomaksi. Pelissä emme seuraa tätä mahdollisesti hyvin paikallista käytäntöä eli älkää vedotko käräjiin. Jos sovittelu epäonnistuu, seurauksena on verikostokierteen jatkuminen.
Toinen esimerkki viikinkien kunniakulttuurista on holm-gánga, kirjaimellisesti saareen meneminen. Mies, joka kokee itsensä loukatuksi tai haluaa muuten ajaa vaatimustaan voi haastaa toisen “menemään saareen” eli ryhtymään juridiseen kaksintaisteluun. Joka tällaisesta kieltäytyy, myöntää vastapuolen vaatimuksen oikeaksi ja maksaa korvauksen. Holm-gánga on paras nähdä keskenään vertaisten välienselvittelynä: Selvästi kyvyttömän taistelijan haastamista pidetään häpeällisenä. Esitaistelijan käyttäminen on mahdollista.
“Sitten maahan levitettiin vuota, jotta he voisivat seisoa sen päällä. Bersi sanoi “Sinä Cormac olet haastanut minut holmgangaan, mutta minä tarjoudunkin taistelemaan kanssasi yksinkertaisesti miekoin. Sinä olet nuori mies ja kokematon; holmgangaan lähtijän on oltava viekas ja taitava, mutta miekkailu mies miestä vastaan on helppoa.”
Veriveljeyttä kuvataan monessa saagassa. Gísli Surinpojan saagassa seuraavasti:
“He menivät ulos Eyrarhvolsoddiin ja nostivat maasta turvesuikaleen niin, että sen molemmat päät olivat kiinni maassa, ja asettivat sen alle niin pitkän arvokeihään, että mies ulottui kädellään keihäänkärjen sokkanaulalle. Heidän tuli kaikkien neljän kulkea sen alitse, Thorgrímrin, Gíslin, Thorkellin ja Vésteinnin. Ja nyt he laskevat verta ja antavat hurmeensa juosta yhteen multiin, jotka oli riivitty turvesuikaleen alta, ja sotkevat ne yhteen, mullan ja veren. Sitten laskeutuvat he kaikki polvilleen ja vannovat valan, että jokainen kostaa toisensa kuoleman kuin veljensä konsanaan, ja nimeävät kaikki jumalat todistajikseen.”
Naisten keskinäisistä tai miesten ja naisten välisistä veriveljeyksistä ei ole säilynyt tietoa. Voi olla, että näitä ei koettu olennaisena kuvata, tai että tapa liittyi vain miesten väliseen väkivaltakulttuuriin (vrt. yllä kuvatut koston kierteet). Jos pelissä halutaan pelata tällaista veriveljeyttä, on hyvä huomioida kuvaus miesten ja naisten rooleista ja niiden rikkomisesta.
Taikuus
Viikinkiajan lähteet tuntevat monia taikuuden (seidur) lajeja: muodonmuutokset, henkimatkat, säänhallinta, keskustelut kuolleiden kanssa, tulevaisuuden ennustaminen ja ihmisten vahingoittaminen. Osaa näistä, etenkin vastustajan nujertamista taikakeinoin, pidetään häpeällisenä miehille. Siksipä niitä harjoittavat pääasiassa naiset, joiden yksi nimitys oli völva, sauvaa kantava näkijätär:
“Siellä asusti sellainen nainen, jonka nimi oli Thorbjörg; hän oli suuri ennustaja ja häntä sanottiin pienvelhoksi (litilvölva). Hänellä oli ollut yhdeksän sisarta, ja kaikki olivat olleet ennustajia [..] Enimmäkseen ne ihmiset pyysivät häntä kotiinsa, jotka halusivat udella kohtaloaan tai vuoden tuloa.” -Viinimaan saaga
Sukupuolijako ei ole yksiviivainen: ylin seidurin taitaja on sodan herra Ódinn. Myös saagoissa esiintyy miesloitsijoita:
“Thorgrimr Nokka oli täynnä noituutta ja loitsuja ja oli myrrysmies niin kuin kukaan vain voi olla. [..] Nyt tekee Thorgrimr taikansa valmistautuen tapojensa mukaan ja rakentaa itselleen lavan, ja hän tekee toimensa noitamaisesti kaikessa irstaudessa (ergi) ja pahuudessa”. – Gisli Súrinpojan saaga
Seidurin harjoittaminen altistaa miehet kuitenkin ergille, seksuaaliselle häpeäleimalle, joka vihjaa sukupuoliseen toiseuteen, passiiviseen homoseksuaalisuuteen, jopa pelkuruuteen ja kunniattomuuteen. Tällaiset syytökset ovat vaarallisia kulttuurissa, jossa maine ja hyvä nimi ovat elintärkeitä. Toteen näytettyinä seurauksena voi menettää maineensa tai – ainakin myöhempinä aikoina – tulla ajetuksi ulos yhteisöstä. Ergi-syytökset eivät ole vaarattomia naisillekaan, koska tällöin se vihjaa liialliseen seksuaaliseen haluun.
Toiset olennot
Skandinaavien maailmaa kansoittavat ihmisten ohella monet muut olennot. Heitä kannattaa ajatella voimallisina kumppaneina, joista haetaan turvaa ja tukea elämän ja kuoleman kysymyksiin, kuten sadon onnistumiseen, kalansaaliisiin, lapsionneen, vaarallisiin merimatkoihin tai taisteluun.
Tärkeimmät aasat ja vaanit hallitsevat juuri näitä elämänalueita: Freyr sadonkorjuuta, Freija seksiä, sotaa ja kuolemaa, Njord vaurautta ja merenkäyntiä, Thórr voimaa ja ukkosta, Idunn nuoruuden omenia ja Ódinn taistelua, kuolemaa ja petosta. Aasoja ja vaaneja huomioidaan laajalti, ja mahtisuvuille on tärkeää johtaa perimyksensä heistä johonkuhun.
Mitään “oikeiden jumalten listaa” ei ole olemassa. Tietylle yhteisölle tai yksilölle tietty olento voi olla muita tärkeämpi. Myös naapurikansojen voimahahmoja kunnioitetaan. Pelissä esiintyvät sekä veteen ja hedelmällisyyteen liitetty slaavien Mokosh että frankkien Valkea Kristus (Hvítakristr). Kristuksen suhteen ei kannata sortua vastakkainasetteluihin: nimitys “valkea” on hyvin vanha ja voi viitata rauhanomaisuuteen tai pelkurimaisuuteen. Saagoissa kuvatut voimainkoitokset hänen ja “punaisen Thorin” välillä liittyvät todennäköisesti vasta myöhempien vuosisatojen kiistoihin kristinuskon noustessa valtauskonnon asemaan.
Arjen kannalta tärkeämpiä lienevät aivan muut olennot. Tavallinen ihminen pyytää todennäköisesti onnea, satoa tai saalista pihapiirin ulkopuolta asuttavilta luonnonhaltioilta (álfar), kallion sisässä asuvilta kääpiöiltä (dvergar), erämaan peikoilta (troll) tai naishengiltä (dísir), ja maksaa näille vastalahjalla. Naishenget voivat “kuulua” tietylle suvulle tai henkilölle ja he näyttäytyvät myös valkyyrioiden tapaisina viestinviejinä ihmisten ja tuonpuoleisen välillä.
Peikkojen suhteen kannattaa unohtaa myöhemmän kansanperinteen ajatus hitaista ja tyhmistä olennoista. Saagojen peikot ovat mahtavia ja ovelia muodonmuuttajia, jotka toimivat sankarien vastustajina, kumppaneina ja rakastajina. Peikkous voi viitata myös ihmisessä erityisiin voimiin, mikä näkyy sanoissa trollkarl (velho) ja trulli (noita). Pelissä keskeisiä olentoja ovat peikkosisarukset Irpa ja Thorgerdur, joita kuvataan mm. Jomsviikinkien saagassa:
“Jaarli Hákonista kerrotaan, että kun hän huomasi raekuuron laantuvan, hän kutsui Thorgerdia ja tämän sisarta Irpaa. Hän kertoi heille, kuinka paljon hän oli ansainnut, kun oli uhrannut heille poikansa voiton tähden. Nyt raekuuro alkoi toisen kerran. Raekuuron toisella puolen Hávard Hakkaaja näki kaksi naista jaarli Hákonin laivalla ja molempien toimivan, niin kuin hän oli nähnyt aiemmin. Sigvaldi sanoi: “Nyt haluan paeta pois ja niin tekevät kaikki minun mieheni, mitä pikimmin eikä myöhemmin. On selvää, että taistelemme kahta henkiolentoa (trollin) vastaan, kun aikaisemmin niitä oli yksi.”
Toisille olennoille uhraaminen on keskeinen osa skandinaavien elämää. Uhreista tärkein on veriuhri (blót), eläinten ja ihmisten surmaaminen ja veren valuttaminen. Myös arvotavaraa, kuten ohuille kultalevyille lyötyjä ihmishahmoja (guldgubber), uhrattiin. Uhreja toimitettiin sekä temppelirakennuksissa että luonnonpaikoissa kuten soilla. Edelliset saattoivat sijaita päällikön talon yhteydessä, mikä teki hänestä uhrimenojen omistajan.
Vuodenkiertoa rytmittäneet rituaalit ovat tärkeitä. Vuodessa on kaksi jaksoa: talvi ja kesä. Eyinhelgan tärkeimmät rituaalit ajoittuvat seuraavasti:
- Vetrnaetr (talviyöt) – talven ja koko vuoden alku, nykykalenterin lokakuussa
- Jólblót – keskitalven kolmipäiväinen juhla, joka yhdistyy etenkin Ódinniin
- Disablót – disir-henkien juhla nykykalenterin helmi-maaliskuussa
- Sigrblót – kesän alku, nykykalenterin huhtikuussa. Sana “sigr” viittaa voittoon, mahdollisesti kesän voittoon talvesta tai kesän aikana saataviin voittoihin.
- Trollblót – peliä varten keksitty keskikesän juhla, joka on Eyinhelgassa omistettu Irpalle ja Thorgerdrille. Pelissä vietetään tätä juhlaa.
Pelimaailmassa Eyinhelgan völva on kuollut viime talvena vähän ennen disablótia, joten sitä ei saatu kunnolla vietettyä. Hänet haudattiin polttohautaamalla kärryissä. Sen jälkeen vuodenkierto on ollut sekaisin: jäät ovat lähteneet myöhään, joten sekä purjehduskausi että kylvöt ovat viivästyneet. Henkien täytyy olla tyytymättömiä.
Kuolleet
Skandinaaveilla oli monia tapoja haudata kuolleensa. Tunnetaan joitakin näyttäviä hautoja, joissa merkkimies tai -nainen on asetettu hautakammioon mittavien aarteiden ja ihmis- ja eläinuhrien kera. Suuri osa haudattiin vaatimattomasti, mahdollisesti polttaen.
Skandinaaveilla oli selvästi käsitys siitä, että kuolleet jatkavat elämää haudassaan. Poltetun Njállin saagassa kuvataan:
“Eräänä iltana Högni ja Skarphedinn kulkivat Gunnarrin hautakummun eteläpuolella. Oli kirkas kuutamo, mutta välillä kulki pilviä kuun editse. Heistä hautakumpu näytti olevan auki, ja Gunnarr oli kääntynyt hautakummussa niin, että näki kuun. Kummussa paloi neljä valoa niin, ettei siellä ollut lainkaan varjoja. He näkivät Gunnarrin olevan hyväntuulinen ja hän näytti iloiselta. Hän lausui runoa niin kovalla äänellä, että he kuulivat sen hyvin etäällekin.”
Ajatus, että kuolleet (draugar) palaavat elävien keskuuteen, on huolestuttava. Moisesta on lähes aina harmia, eikä heitä kaivata jatkamaan kesken jääneitä töitään. Ehkä tämän takia Gísli Surinpojan saaga kertoo:
“Kun he olivat valmistelleet Vésteinnin kuten tapana oli, meni Thorgrímr Gíslin luokse ja lausui: ‘On tapana’, hän sanoi, ‘sitoa miehille Helin-kengät joissa kulkea Valhallaan, ja minä teen sen Vésteinnille.’ Ja kun hän oli sen tehnyt, hän lausui: ‘Enpä osaa Helin-kenkiä sitoa, jos nämä aukeavat’”.
Ajatus Helin kengistä ja niiden sitomisesta palautunee sekä uskomukseen vaikeasta, terävin esinein päällystetystä tiestä tuonpuoleiseen että pelosta, joka liittyy vainajan paluuseen. Eräässä hautalöydössä kuolleen jalat on rikottu ja väännetty nurinperin, mahdollisesti samasta syystä.
Haudat toimivat myös rajatilana ja porttina elävien maailman ja tuonpuoleisen välillä. Kuningas Heidrekin saagassa on vaikuttava kuvaus siitä, kuinka kilpineito Hervör matkaa etsimään kirottua miekkaa isänsä Angantýrin haudasta (käännös MH).
“Angantyr puhuu:
Helin portti kohoaa,
hautakummut aukeavat,
saari on liekeissä,
synkkää on kaikki ympärilläsi.
Pakene laivoillesi kun vielä voit, neito.
Hervör vastaa:
Et voi sytyttää yötä tuleen
hautaliekkiä joka pelolla lannistaisi.
Järkkymätön on neidon hengen huone
kun hän haudan portaalla seisovaa kuollutta katsoo
Saatuaan miekan Hervör sanoo:
Maatkaa häiritsemättä kummun levossa!
Nyt haluan rientää täältä;
näyttää että olin maailmojen välissä,
kun kaikkialla ympärilläni paloivat kumpujen tulet.”
Minne kuolleet lopulta matkaavat? Kaksi tunnetuinta määränpäätä ovat Ódinnin Valhöll, kuolleiden sali ja Freyjan Sessrúmnir, istuinhuone. Molempien viitataan useimmin olevan varattuja taistelussa kaatuneille. Pohjoisessa on lisäksi Hel, jota hallitsee samanniminen olento, puoliksi kaunis nainen, puoliksi tummunut ruumis. Matkaa Heliin kuvataan vaikeaksi, mutta sitä ei pidä sekoittaa Helvettiin: Egillin, Kalju-Grimrinpojan saagassa nimihenkilö, suuri skaldi ja soturi, odottaa vanhuutensa päätteeksi pääsevänsä Helin luo:
“Vaikea on olo,
kuoleman kuningatar (Hel)
seisoo jo niemellä;
kuitenkin tahtoisin
hyvillä mielin,
iloisena ja surutta
kuolemaani odottaa.”
Kuolemanjälkeiset kohtalot eivät ole vain miehille varattuja. Hieman aiemmin Egillin tytär Thorgerdr on todennut: “Minä en ole saanut mitään illalliseksi enkä aio syödä ennen kuin olen Freyjan luona. Minä en halua tehdä muuta kuin sen, minkä isäkin; en halua elää isäni ja veljeni kuoltua.”
Orjien kohtalosta tiedämme kaikkein vähiten, mutta yhdessä Edda-runon säkeessä heidän viitataan menevän Thorin luo.
– Mikko Heimola, Arttu Ahava ja Ilana Rimón
Kirjallisuutta ja lähteitä
- Joonas Ahola: Outlawry in the Icelandic Family Sagas (2014)
- Neil Price: Children of Ash and Elm: A History of the Vikings (2020)
- Neil Price: The Viking Way: Religion and War in Late Iron Age Scandinavia (second edition 2017)
- Egillin, Kalju-Grimrinpojan saaga (Egils saga Skallagrímssonar, suom. Antti Tuuri 1994)
- Gísli Súrinpojan saaga (Gísla saga Súrssonar, suom. Joonas Ahola 2003)
- Jómin saaren viikinkien saaga (Jómsvikinga saga, suom. Sirpa Aalto 2019)
- Poltetun Njállin saaga (Brennu-Njáls saga, suom. Antti Tuuri 1996)
- The Saga Of King Heidrek The Wise (Saga Heidreks konungs ins vitra, engl. Christopher Tolkien 1960)
- Viikingit arabin silmin – “Ibn Fadlan” vuodelta 922 (suom. Faruk Abu-Chacra 2004)
- Viinimaan saaga (Eiríks saga rauða, suom. Jyrki Mäntylä 1971)